IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 1/2024 - Kaupungin sydän
Ihmisen mittakaavaa vastaan
Kaupunkisuunnittelun keskeiset haasteet eivät rajaudu ihmisen mittakaavaan, Tommy Lindgren kirjoittaa.
1950-luvulla Philadelphiassa kaupunkisuunnittelija Edmund Bacon esitteli Architectural Forumin toimittajalle Jane Jacobsille kaupunkiuudistushankkeita. Vierailulla oli tarkka koreografia – ensin tarkasteltiin vanhaa kaupunkiympäristöä: kuluneiden talojen, portaiden ja kuistien sekä asioitaan toimittavien ihmisten sekamelskaa. Tämän jälkeen vierailtiin uudistetuilla asuinalueilla, jossa järjestys ja suunnitelmallisuus oli korvannut arkisen kaaoksen. Rakennetun ympäristön laatu teki katsojiin vaikutuksen, mutta toimittajaa jäi häiritsemään yksi uusien alueiden ominaisuus – autius. Ihmiset ja toiminta tuntuivat uupuvan. Oliko kaupunkisuunnittelijoilla sokea piste: olivatko ne haasteet, joita ratkaistiin, kuitenkaan niitä merkittävimpiä – oliko kaupungin luonteesta ohitettu jotakin olennaista?
Nykyisin kaupunkiympäristöjen suunnittelusta ja laadusta keskusteltaessa kaupunkielämä ja sen edellytykset ovat usein keskiössä. Harva kaupunkisuunnittelua sivuava teksti, oli kyse sitten arkkitehtuurikilpailujen ohjelmista tai kaupunkistrategioiden kuvauksista, unohtaa mainita ihmisen mittakaavaisen ympäristön ja kaupunkielämän merkityksen. Baconin kaltaisten modernistien ja funktionalistisen kaupunkisuunnittelun epäonnistumisten myötä elävä kaupunki on opittu näkemään suunnittelun kohteena. Toimittajasta kaupunkiteoreetikoksi siirtyneen Jacobsin ja useiden muiden kaupunkitilojen tutkimuksen pioneerien, kuten Donald Appleyardin ja William Whyten, ajatusten huomioiminen on nykyään valtavirtaa. Näihin ajatuksiin perustuvan hyvän kaupunkiympäristön periaatteiden vaikutusvaltaisimpana artikuloijana toimivat tänä päivänä tanskalainen Jan Gehl seuraajineen ja hänen nimeään kantava konsulttitoimisto.
Gehl on tuonut 1960-luvulla kehitettyihin ajatuksiin oman merkittävän lisänsä: ihmisen mittakaavan. Kaupunkisuunnittelun keskiössä tulisi olla ihminen aistihavaintoineen. Ihmisen mittakaavasta on kuitenkin tullut näkökulmaamme köyhdyttävä paradigma: se kuvaa kapeasti sitä, mitä hyvä kaupunkiympäristö ja hyvä kaupunkisuunnittelu ovat ja mitkä ovat ne asiat, joita kaupunkiympäristössä olisi tarkasteltava ja otettava huomioon.
Ihmisen mittakaavasta on tullut näkökulmaamme köyhdyttävä paradigma.
Jan Gehlin kaksitoista jalankulkuympäristön kriteeriä sekä menetelmät arvioida kaupunkitilan laatua ja käyttöä ovat laajasti lainattuja kaupunkeja ja niiden suunnittelua koskevassa kirjallisuudessa. Paradigmaan liittyvät myös käsitteet placemaking, transit-oriented development (TOD), viidentoista minuutin kaupunki ja uusurbanistiset periaatteet, joille kaikille jalankulkijan kokema ympäristön laatu ovat keskeisiä. Käsitteistö ja lähestymistapa liittyvät leimallisesti jälkiteollisten yhteiskuntien kaupunkisuunnittelukeskusteluun, mutta ajattelutavan esimerkkejä löytyy jo kaikilta mantereilta.
Ihmisen mittakaava ei enää haasta ajankohtaisia kaupunkikehityksen ilmiöitä vaan kulkee rinnan näiden kanssa – jopa Espoon Keilaniemen kuluvan vuosikymmenen tornihankkeisiin on voitu kiinnittää Gehlin toimisto, hyvän kävely-ympäristön takuuksi. Suuret linjaukset on tehty muualla, ja kaupunkisuunnittelu ratkaisee, miten ympäristö askarrellaan meille miellyttäväksi.
Monet tämän hetken keskeisistä haasteistamme arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kentällä kuitenkin näyttäytyvät irtonaisina kehollisista mittakaavoista, soveltuen paremmin toimijaverkkoina kuvattaviksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi rakennetun ympäristön resilienssi, kasvihuonepäästöjen hallinta, kaupungin terveysvaikutukset, kaupunkien ei-inhimillisten osallisten roolit, kortteleiden ja kaupunginosien mahdollistama biodiversiteetti ja viherverkostot liittyvät kaikki myös koettuihin kaupunkitiloihin, mutta niiden oleelliset ominaisuudet ja tekijät eivät rajaudu ihmisen mittakaavaan.
Ihminen aisteineen on karkea yksinkertaistus kaupunkielämän kokijasta.
Gehliläisen ajattelun keskiössä oleva ihminen aisteineen on karkea yksinkertaistus kaupunkielämän kokijasta – aistimisen tapoja on monia, ja tyypillinen ihminen on harvinaisuus. Lisäksi koemme ja käytämme kaupunkia ulottamalla aistimme teknologisten ja kulttuuristen välineiden avulla kauas kehomme ulkopuolelle.
Ihmisen mittakaava on antanut vastauksia joihinkin kaupunkiympäristöihin liittyviin kysymyksiin, mutta kattavana ajatusmallina se ei tarjoa enää tietä eteenpäin. Kaupungin arviointi oleskeluun soveltuvuuden näkökulmasta ei voi toimia kaupunkiympäristön suunnittelun keskeisimpänä tekijänä – ihmisen mittakaava ei vastaa ajankohtaisiin haasteisiimme, eikä ihmisen ymmärtäminen aistivana eläimenä vastaa todellista kaupungin käyttäjää ja kokijaa.
Meidän on annettava tilaa epävarmuudelle ja etsimiselle: katsottava sekä taaksepäin, tarkastellaksemme uudelleen aiemmin sivuun painettuja tapoja suunnitella ja ymmärtää kaupunkiympäristöjä, että eteenpäin, kuvitellaksemme millaisiin mittakaavattomiin haasteisiin kaupunkiemme on vastattava.
Mikä on keskeistä kaupunkiympäristössämme? Miten kykenemme kartoittamaan, kuvaamaan ja muuttamaan maailmaa? Ainakin tarkastelemalla ilmiöitä sellaisinaan, emme turvautumalla ihmisen mittakaavaan – ja tarvittaessa jättämällä sen kokonaan taakse.
Jos tänään kiertäisimme tarkastelemassa kehittyviä kaupunkiympäristöjä nykypäivän Baconin ja Jacobsin kanssa, millaisia tavoitteita ensimmäinen näkisi toteutuvan – ja millaiset sokeat pisteet jäisivät vaivaamaan jälkimmäistä? ↙
TOMMY LINDGREN on arkkitehti ja kaupunkisuunnittelun lehtori Aalto-yliopistossa. Hän toimii suunnittelijana, kirjoittajana ja tutkijana keskittyen rakentamiseen ja kaupunkeihin.