Kloonikerrostalo on modernin arkkitehtuurin tavoittamaton haave

Arkkitehtisuunnittelu muodostaa niin pienen osan tyypillisen asuinkerrostalon kokonaiskustannuksista, ettei halpoja asuntoja saada aikaan ainakaan suunnittelupalkkioista tinkimällä – huonompaa asuinympäristöä näin voi kyllä syntyä, kirjoittaa Arkkitehti-lehden päätoimittaja Kristo Vesikansa.

Kloonattavista kerrostaloista on käyty viime päivinä vilkasta keskustelua varsinkin sosiaalisessa mediassa. Debatin käynnisti Helsingin Sanomissa viime viikolla julkaistu juttu Kerrostalo 2000 –kehityshankkeesta, jonka tavoitteena on ”kehittää skaalattavaa ja modulaarista kerrostalokonseptia Suomen kunnallisille vuokrataloyhtiöille ja muille asuntorakentajille”. 

Tässä ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä, sillä monistettavan asuintalon ideaan on modernin arkkitehtuurin historiassa palattu aina säännöllisin välein. Yleensä haavekuvat on kuitenkin unohdettu vähän äänin viimeistään ensimmäisen pilottiprojektin valmistuttua – hyvänä esimerkkinä vaikkapa Alvar Aallon ja urakoitsija Juho Tapanin yhteistyönä syntynyt ja lajinsa ainokaiseksi jäänyt Standardivuokratalo (1929) Turussa. Menneiden vuosikymmenten tulevaisuudenuskoa henkivine nimineen Kerrostalo 2000 -hanke istuu hyvin näiden projektien jatkoksi.

Arkkitehtipiireissä ymmärrettävää ärtymystä on herättänyt Helsingin Sanomien jutussa esitetty väite, että asuntorakentamisen kalleus johtuisi siitä, että jokaista hanketta varten pitää palkata arkkitehti piirtämään talo alusta. Todellisuudessa arkkitehtisuunnittelu muodostaa niin pienen osan tyypillisen asuinkerrostalon kokonaiskustannuksista, ettei halpoja asuntoja saada aikaan ainakaan suunnittelupalkkioista tinkimällä – huonompaa asuinympäristöä näin voi kyllä syntyä.

Kokenut asuntosuunnittelija Riikka Kuittinen kyseenalaisti eilisessä mielipidekirjoituksessaan oletuksen, että toistuvilla pohjaratkaisuilla voitaisiin ylipäätään vähentää suunnittelutyön tarvetta – käytännön kokemukset ovat osoittaneet, että jäykkien konseptien soveltaminen pikemminkin lisää työmäärää. Kuittisen mielestä kloonikerrostalosta unelmoivat ovat unohtaneet myös asuntorakentamisen taloudelliset realiteetit: rakennusoikeuden tehokas hyödyntäminen ja markkinatilanteeseen sopivat pohjaratkaisut ovat rakennuttajille paljon olennaisempia kuin monistamalla mahdollisesti saatavat kustannussäästöt.

Kaikkein pisimmälle rakentamisen standardisointi onkin pystytty viemään Neuvostoliiton kaltaisissa maissa, joissa valtio on voinut sanella asumisratkaisut markkinoista ja kansalaisten mielipiteistä piittaamatta. Valtiolliset suunnitteluinstituutit saattoivat siten tehtailla tyyppisuunnitelmia lähes kaikenlaisia rakennuksia varten ja valtio-omisteiset elementtitehtaat valmistaa niitä parhaan kykynsä mukaan. Suomessa betonielementtirakentamisessa 1970-luvun alussa käyttöön otettu BES-järjestelmä puolestaan seurasi markkinatalouden toimintamekanismeja: yhtenäinen mittajärjestelmä mahdollisti kunkin rakennusosan tilaamisen edullisimmalta toimittajalta.

Vastakkaisista lähtökohdista huolimatta molemmat järjestelmät tuottivat hämmästyttävän samankaltaista ympäristöä.

VIIME VUOSINA on saatu aikaan myös onnistuneempia tyyppikerrostaloja. Yksi menestyneimmistä on Tukholman kaupungin täydennysrakentamista silmällä pitäen kehittämä Stockholmshusen, jonka pohjalta on toteutettu jo yli kolmekymmentä projektia ja yli tuhat asuntoa. Suhteellisen kapearunkoiset, 4–6-kerroksiset rapatut lamelli- ja pistetalot istuvat varsin luontevasti etenkin 1940–1950-lukujen vehreisiin lähiöihin. Vastaavat suomalaiset konseptit, kuten Helsingin asuntotuotannon kymmenkunta vuotta sitten kehittämä Make-talo, eivät sen sijaan ole innostaneet rakennuttajia samalla tavalla.

Stockholmshusen-konseptin menestys perustuu siihen, että väljästi rakennetuissa sodanjälkeisissä lähiöissä riittää potentiaalisia rakennuspaikkoja. Vaikeampaa on kuvitella, mikä rooli tyyppikerrostaloilla voisi olla nykypäivän kaupunkisuunnittelun ihanteita toteuttavilla urbaaneilla alueilla, kuten Helsingin Jätkäsaaressa, Kalasatamassa ja Postipuistossa. Niiden onnistumisen edellytyksenä on rakennusten taitava sovittaminen joskus hankalillekin tonteille, toimintojen sekoittaminen myös yksittäisen rakennuksen tasolla ja riittävän vaihteleva arkkitehtoninen ilmaisu. Tällöin monistamisen hyödyt menevät helposti hukkaan. Pitäisikö näistä ihanteista siis luopua, jotta voisimme alkaa kloonata kerrostaloja?