Luopuminen Linnanmaan kampuksesta tuo mukanaan isoja ongelmia
Oulun yliopiston Linnanmaan kampus sijaitsee yli viiden kilometrin päässä keskustasta, ja pelkästään päärakennuksen pinta-ala on toistasataatuhatta neliötä. Mistä löytyy luonteva käyttötarkoitus tälle valtavalle rakennusmassalle, jolla on samalla kiistattomia kulttuurihistoriallisia arvoja?
Anna Koskisen ja Salla Sinisammalen artikkeli ”Linnanmaan kampuksen hukattu utopia” tuoreessa Oulu-numerossamme nosti esiin monia kiinnostavia kysymyksiä tämän päivän kaupunkikehityksestä, rakennussuojelusta ja aikaa kestävästä rakentamisesta.
Oulun yliopiston hallituksen loppuvuodesta tekemä päätös siirtää yliopisto kokonaisuudessaan Linnanmaalta Kontinkankaalle, parhaillaan uudelleenrakennettavan yliopistollisen sairaalan yhteyteen, saattaa aloittaa uuden vaiheen maamme yliopistorakentamisessa – paluun ”korpikampuksilta” lähemmäs kaupunkikeskustoja. Oulussa ei tosin päädytty lopulta rakentamaan todellista keskustakampusta, sillä Kontinkankaalta ydinkeskustaan on matkaa kolmisen kilometriä.
Merkkejä muutoksesta on ollut näkyvissä jo pidempään. Siitä ovat kertoneet muun muassa keskustakampusten uudet olohuonemaiset rakennukset, kuten Helsingin yliopiston Tiedekulma (JKMM 2017) ja Turun yliopiston Aurum (Aihio 2021), sekä Otaniemen ja Hervannan kaltaisten puistokampusten tiivistäminen kaupunkimaisemmiksi. Missään ei ole kuitenkaan toistaiseksi tehty yhtä radikaalia päätöstä hylätä kokonaista kampusta.
Luopuminen Linnanmaasta tuokin mukanaan ennennäkemättömiä ongelmia. Esimerkiksi Teknillisen korkeakoulun muutto Hietalahdesta Otaniemeen 1950–1960-luvulla jätti tyhjilleen kourallinen keskustakiinteistöjä, joille oli suhteellisen helppo löytää uutta käyttöä. Linnanmaalla taas pelkästään päärakennuksen pinta-ala on toistasataatuhatta neliötä, ja kampus sijaitsee yli viiden kilometrin päässä keskustasta. Mistä siis löytyy luonteva käyttötarkoitus tälle valtavalle rakennusmassalle, jolla on samalla kiistattomia kulttuurihistoriallisia arvoja?
Huolestuttavaa on, että yliopistokampuksista ensimmäisenä hylätään juuri Linnanmaa, joka toteuttaa kaikkein puhtaimmin strukturalismin ihanteita muunneltavuudesta ja laajennettavuudesta.
Yliopiston muutto vaikuttaa väistämättä myös sitä ympäröiviin asuin- ja työpaikka-alueisiin, jotka ovat tähän asti tukeutuneet yliopiston läsnäoloon. Linnanmaalle on 1980-luvulta lähtien rakentunut kansainvälisestikin merkittävä huipputeknologian keskittymä, jonka tuorein lisä, Nokian uusi kampus (Ala 2025), esiteltiin Oulu-numerossamme. ”Siirtopäätös uhkaa murtaa vuosikymmeniä rakennetun alueen sosiaaliset, arkkitehtoniset ja kaupunkirakenteelliset kerrostumat”, toteavat Koskinen ja Sinisammal artikkelissaan.
Nykyrakentamisen tulevaisuuden kannalta huolestuttavaa on myös se, että yliopistokampuksista ensimmäisenä hylätään juuri Linnanmaa, joka toteuttaa kaikkein puhtaimmin strukturalismin ihanteita täydellisestä muunneltavuudesta ja laajennettavuudesta. Onko siis mitään takeita, että osaamme tällä kertaa varautua paremmin tulevaisuuden tarpeisiin ja suunnitella rakennuksia, joille on varmasti käyttöä viidenkymmenen vuoden päästä? Siihen ei ainakaan riitä yksin se, että rakennukset suunnitellaan yhä enemmän koneellisen ilmanvaihdon ehdoilla ja kerroksista tehdään niitä varten jatkuvasti korkeampia.
KARI VIRRAN toimiston suunnittelemalla Linnanmaan kampusmiljööllä on poikkeuksellinen asema myös Arkkitehti-lehden historiassa, sillä tuskin mitään muuta kohdetta on esitelty lehdessämme seitsemään kertaan. Suosiolle on ollut monta syytä. Ensinnäkin maakuntakeskusten uudet yliopistokampukset olivat 1960–1970-lukujen vaurastuvassa Suomessa aluepoliittisesti erittäin tärkeitä suunnittelutehtäviä, ja niistä Linnanmaa oli sekä mittakaavaltaan että arkkitehtoniselta otteeltaan omassa sarjassaan.
Toisaalta Virran toimisto ja sen seuraaja Virta Palaste Leinonen työskentelivät kampuksen parissa poikkeuksellisen pitkään, vuonna 1968 ratkenneen pohjoismaisen arkkitehtuurikilpailun voitosta aina päärakennuksen valmistumiseen vuonna 1998. Tuloksena oli monenlaista kädenjälkeä: ensimmäisten rakennusvaiheiden teollinen järjestelmällisyys sai 1980-luvulla rinnalleen pastellista postmodernismia, ja sarja huipentui 1990-luvun lennokkaaseen uusmodernismiin. Näin syntyneet ajalliset kerrostumat ovat olennainen osa kampuksen identiteettiä, ja niitä tulisi vaalia myös yliopiston lähdettyä.
Oulun yliopiston arkkitehtonisen tarinan seuraavan vaiheen lähtölaukaus tapahtuu parin viikon päästä, kun uuden kampuksen suunnittelusta järjestettävä kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu käynnistyy. Arkkitehti-lehti tulee varmasti seuraamaan tarkasti myös sen suunnittelua ja rakentumista.
Saatat kiinnostua myös näistä
Mainos
