Tulevaisuuden arkkitehdeilta vaaditaan kykyä viestiä, neuvotella ja arvioida tietoa

Professori Helka-Liisa Hentilä vertailee kirjoituksessaan arkkitehtuurin opiskelua Oulun sekä Pohjois-Japanin Hokkaidon yliopistoissa ja pohtii, mihin suuntaa pohjoisten reuna-alueiden arkkitehtikoulutuksia tulisi viedä.

Kansainvälinen liikkuvuus on hyödyksi sekä arkkitehtikoulujen opiskelijoille että opettajille. Opetus- ja tutkimusvierailu pitkäaikaiseen kumppaniyliopistoon herätti kysymään, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä voidaan tunnistaa Oulun yliopiston ja Hokkaidon yliopiston arkkitehtikoulutuksesta. Mitä ajatuksia ne herättävät koulutuksen kehittämissuunnista?

Oulun yliopisto sekä Pohjois-Japanissa Hokkaidon saaren pääkaupungissa Sapporossa sijaitseva Hokkaidon yliopisto ovat omien maidensa reuna-alueiden monialaisia tiedeyliopistoja, joiden arkkitehtikoulutus on perustettu aluekehityksen tarpeisiin. Molemmat painottavat generalistista peruskoulutusta, jossa arkkitehtia ei kouluteta kapea-alaiseksi erikoisosaajaksi vaan laaja-alaiseksi toimijaksi ja jossa suunnitteluopetuksella on keskeinen rooli.

Keskeisimmät erot liittyvät koulutuksen rakenteeseen, sisällöllisiin painotuksiin ja institutionaaliseen ympäristöön. Oulussa koulutus näyttäytyy polyteknillisen perinteen jatkajana suhteellisen tiukasti säädeltyine tutkintorakenteineen ja osaamistavoitteineen. Hokkaidon yliopistoa leimaavat kaikille yliopiston opiskelijoille yhteiset perusopinnot, vasta niiden jälkeen tapahtuva alavalinta sekä “laboratoriorakenne”, jossa eri vaiheessa olevat opiskelijat työskentelevät professorivetoisissa ryhmissä.

Sisällöllisesti Hokkaidossa näkyy architectural planning research -perinne, jossa yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja tilakäyttäytymiseen liittyvät kysymykset kytketään systemaattisesti opetukseen, kun taas Oulussa painottivat vahvemmin suunnittelun professionaaliset ja tekniset valmiudet.

Japanissa opiskellaan professorikeskeisesti

Erojen syitä voidaan tunnistaa ainakin kolme. Ensimmäinen kumpuaa kansallisista koulutusjärjestelmistä. Suomessa arkkitehtikoulutusta raamittavat vahvasti Bolognan prosessin perua oleva kaksiportainen tutkintorakenne, ammattipätevyys ja yliopistojen tulosohjausmalliin kytkeytyvä yliopisto- ja valtionhallinnon ohjaus. Japanissa professorikeskeinen akateeminen kulttuuri synnyttää oppimisympäristön, jossa institutionaalinen ohjaus vaikuttaa vähäisemmältä. 

Toiseksi eroja selittää työmarkkinoiden erilaisuus. Suomessa odotetaan, että valmistuva arkkitehti hallitsee jo melko hyvin suunnittelun teknisiä välineitä ja pystyy siirtymään nopeasti itsenäisiin asiantuntijatehtäviin, kun taas Japanissa suuret suunnittelutoimistot ja rakennusyritykset ottavat vahvemman roolin vastavalmistuneiden täydennyskoulutuksessa. 

Kolmanneksi taustalla ovat alueelliset olosuhteet. Väestön ikääntyminen, yhdyskuntien supistuminen ja ilmasto-olosuhteiden erityisyys ovat läsnä molempien yliopistojen toiminta-alueilla. Pitkään matalasta talouskasvusta kärsineessä Hokkaidossa kuitenkin korostuu tarve uusien projektien kehittelyyn ehkä vielä suoremmin kuin Pohjois-Suomessa, jossa toiveikkuutta ja toimeksiantoja luovat vihreän siirtymän suurhankkeet ja matkailu.

Nämä lähtökohdat näkyvät myös harjoitustöiden, tutkielmien ja opinnäytteiden aiheissa.

Tarvitaan vahva yleissivistävä pohja

Havaitut yhtäläisyydet ja erot sekä arkkitehtikoulujen opetushenkilöstön kesken käymämme keskustelut virittävät ajattelemaan arkkitehtikoulutuksen kehitysnäkymiä. 

Koulutuksessa ei ehkä pitäisi enää asettaa vastakkain generalistista ja erikoistavaa lähestymistapaa. Sen sijaan tulisi tarjota vahva yleissivistävä perusta, jonka rinnalla opiskelija vahvistaa omaa profiiliaan esimerkiksi ilmasto-osaamisen, korjausrakentamisen, vuorovaikutteisen suunnittelun, digitaalisten työkalujen tai projektikehityksen suuntaan.

Pandemian aikainen pakotettu etäopetus sekä sitä seurannut opetusmuotojen ja opiskelutapojen moninaistuminen osoittavat entistä selvemmin, että suunnittelustudio ei ole vain tila, jossa tehdään suunnitelmia. Se on myös vertaisoppimisen mahdollistava sosiaalinen ympäristö, jossa opitaan havainnoimalla, vertailemalla, keskustelemalla ja kiinnittymällä ammattikulttuuriin.

Tulevaisuuden arkkitehtikoulutus ei siksi voi rakentua pelkän etäopiskelun tai satunnaisten kampuskäyntien varaan, vaikka digitaaliset alustat ja etäluennot täydentävätkin lähiopetusta. Oleellista on kyetä yhdistämään digitaalisten välineiden tarjoama opetuksen saavutettavuus studiotyöskentelyyn oppimista ja yhteisöllisyyttä ruokkivalla tavalla.

Olennaista on osata kysyä

Tekoälykehitys puolestaan herättää kysymyksen, mitä arkkitehdin koulutuksessa oikeastaan pitäisi varjella ja mitä uusia mahdollisuuksia voisi toisaalta aueta. Jos voidaan tuottaa tekoälyavusteisesti vaihtoehtoja ja visualisointeja, koulutuksen painopiste voikin siirtyä entistä selvemmin kykyyn ymmärtää paikallista kontekstia, kriittiseen harkintaan, eettiseen arviointiin ja tilalliseen mielikuvitukseen. Juuri siksi käsin piirtämisen, luonnostelun ja hitaamman ajattelun arvo voi kasvaa uudella tavalla ja siihen kannattaisi panostaa.

Arkkitehtikoulutuksen pitäisi kouluttaa opiskelijoita muuttuvaan maailmaan, jossa toimeksiannot, organisaatiot ja ammattiroolit eivät enää ole vakaita. Oppimisen ytimessä on siksi yhä enemmän kyky määritellä ongelmia, perustella ratkaisuja ja neuvotella eri osapuolien kanssa. Viestintä, argumentointi, tiedon arviointi ja yhteistyö eivät ole tällöin enää toissijaisia taitoja vaan ammattitaidon ydintä.

Olennaista ei ole vain oppia ratkaisemaan annettuja tehtäviä, vaan oppia luomaan itse uusia kysymyksiä, yhteistyömuotoja ja toiminnan mahdollisuuksia. Kestävyysmuutoksille alttiissa pohjoisessa ympäristössä tämä tarve näkyy poikkeuksellisen kirkkaasti. Siksi näihin kahteen arkkitehtikouluun liittyvät pohdinnat eivät kerro vain kahdesta paikasta, vaan yleisemminkin siitä, miten arkkitehtikoulutuksen tulisi kehittyä.

Helka-Liisa Hentilä on Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikön yhdyskuntasuunnittelun professori.