William Morris perusti Arts and Crafts -liikkeen ja raivasi tietä modernille arkkitehtuurille 

Didrichsenin taidemuseon kesänäyttely esittelee Morrisin kuuluisien tapettimallien lisäksi tämän perheelleen suunnittelemaa, aikanaan vallankumouksellista Red House -taloa.

Englantilaista William Morrisia (1834–1896) voi kutsua yhdeksi modernin arkkitehtuurin ja muotoilun kantaisistä. Hänen perustamastaan Arts and Crafts -liikkeestä kehittyivät monet myöhemmät modernismiksi kutsuttavat suuntaukset, kuten Art nouveau, Deutscher Werkbund ja Bauhaus. Morrisin tuotantoa esittelevä näyttely Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä antaa tuoreen muistutuksen siitä, että modernismi ei syntynyt tyhjästä.

Morris ei kuitenkaan ihannoinut tulevaisuutta kuten myöhemmät modernistit, vaan keskiaikaa. Rikkaan pankkiirin poika eläytyi kuningas Arthurin taruihin ja Tuhkimo-satuun ja kirjaimellisesti ratsasteli metsissä leikkihaarniska päällään. Nykyisin häntä ja hänen viktoriaanista ystäväpiiriään sanottaisiin larppaajiksi. Kun Morrisin perhe vieraili vuonna 1851 Lontoon maailmannäyttelyssä, 16-vuotias William kieltäytyi astumasta jalallaan Joseph Paxtonin näyttelyä varten suunnittelemaan Kristallipalatsiin, valtavaan lasilaatikkoon, jossa esiteltiin imperiumin teollista tuotantoa. Morris piti niitä sieluttomina.

Vallankumouksellinen Red House

Valmistuttuaan Oxfordin yliopistosta Morris työskenteli jonkin aikaa harjoittelijana Georg Edmund Streetin arkkitehtitoimistossa, ja 25-vuotiaana hän suunnitteli itselleen Red Housen Lontoon ulkopuolelle. Sievä punatiilitalo oli vallankumouksellinen tavalla, jota on nykyään vaikea nähdä – niin monista sen omaperäisistä aiheista on tullut kliseitä. Morrisin apuna suunnittelussa toimi arkkitehtiystävä Philip Webb.

Didrichsenin näyttelyssä Red House esitellään kävijöille piirrosten, valokuvien, tekstin, esineistön ja ennen kaikkea youtubesta löytyvän mainion videon kautta. Videon suomenkielinen tekstitys valitettavasti hukkaa monta terävää pointtia historioitsija Paul Greenhalghin selostuksesta.

Lontoon laitamilla sijaitseva Red House oli Morrisin sanoin “hengeltään keskiaikainen”, mutta tämä ei tarkoittanut keskiaikaisten koristeiden ja motiivien antikvaarista kopiointia, vaikka talossa toki on suippokaaria ja lasimaalauksia. Keskiajan henki tuli siitä, että rakennusmateriaalien ja -menetelmien annettiin näkyä aitoina ja paljaina. Ikkunat sommiteltiin sisätilojen eikä julkisivun symmetrian mukaan. Toiminnallisia elementtejä, kuten tulisijoja, savupiippuja ja kaivoa, korostettiin arkkitehtuurin keskipisteinä. Vaikka kaivo tuntuu nykynäkökulmasta sievistelevän romanttiselta elementiltä, vielä 1860-luvulla se tosiaan oli arkista talotekniikkaa.

Linkki modernismiin

Suurelle yleisölle Morris on tuttu ennen kaikkea kasvi- ja lintuaiheisista tapetti- ja kangaskuoseistaan, joilla on yhä kysyntää niin porvariskodeissa kuin H&M:n halpamuodissa. Ne ovat tietysti näkyvästi esillä näyttelyssä, ja kelpaahan kauniisti taipuvia koristekuvioita katsella.

Morrisin omassa maailmankuvassa tapetti- ja kangasbisnes oli kuitenkin enemmän elinkeino kuin päämäärä. Morrishan vastusti sarjatuotantoa ja olisi kai mieluummin nähnyt ihmisten koristelevan kotejaan käsityönä kuin ostavan kuoseja kaupasta. Tämä ristiriita ohitetaan näyttelyssä aika kepeästi.

Käsityön puolustaminen käännytti Morrisin myöhemmällä iällään työväenliikkeen ja sosialismin kannattajaksi. Mikään Karl Marxin veroinen yhteiskunnan rakenteiden analysoija Morris ei ollut, ja hänen sosialistiset kirjoituksensa – jotka hän painoi omassa kirjapainossaaan – olivat lähinnä moraalis-esteettisiä saarnoja, joissa maalaillaan kuinka paljon kauniimpi ja parempi maailmasta tulisi, jos kaikki vain ymmärtäisivät luopua kehnosta massatuotetusta krääsästä. Ideologian markkinoilla tällainen pinnallisen utopistinen antikapitalismi on valitettavasti edelleen kuranttia kauppatavaraa siinä missä Morris & Co:n tapettimallistotkin.

Näyttelyssä on mukana myös Gesellius-Lindgren-Saarisen ja Louis Sparren huonekaluja ja piirustuksia 1900-luvun alusta. Mutta vaikka niistä voikin löytää samansukuista orgaanista viivaa kuin Morrisin tapeteista, erot tuntuvat suuremmilta kuin yhtäläisyydet. Täkäläinen jugendmuotoilu tuntuu liioitellulta, möhkälemäiseltä ja epäkäytännölliseltä, kun sitä vertaa toisessa huoneessa esillä oleviin, Morrisin kumppanien rakentamiin yksinkertaisiin ja hämmästyttävän kevyisiin tuoleihin. 

Yksinkertaisuus ja keveys onkin ehkä selvin linkki Morrisista siihen modernismiin, jota Viljo Revellin piirtämä Didrichsenin museorakennus edustaa.

Tarujen innoittamaa kauneutta

Morrisin tavoin myös nykyisen kulttuurisodan propagandistit innoittuvat saduista. He kertovat satua kauniin perinteisen ja ruman modernin arkkitehtuurin taistelusta. He kuitenkin tuntevat historiaa vielä huonommin kuin Morris, joka tiesi, ettei kauniin ja onnellisen maailman rakentamiseen ole on–off-kytkintä eikä helppoja kikkoja.

Jos kotejamme täyttävät esineet ja katujamme reunustavat talot tuntuvat ankeilta ja merkityksettömiltä, ongelma ei katoa kuorruttamalla ne jollain kielimallin generoimalla koristepursotteella – ei edes syöttämällä malliin Morrisin kuoseja. Syyt ovat pintaa syvemmällä.

William Morris itse hylkäsi rakentamansa onnelan, Red Housen, vain viisi vuotta siinä asuttuaan. Niinkin proosallinen syy kuin työmatkan pituus painoi lopulta vaakakupissa keskiajan taruista inspiroitunutta kauneutta enemmän.

Julius Jääskeläinen on arkkitehti ja Ark Brut -toimiston perustaja.