Kuva kääntyi pystyyn

Kirjaillija Sanna Hirvonen on viime aikoina miettinyt horisontaalisuutta ja vertikaalisuutta.

JÄTTIVÄTKÖ NE JÄLJEN sinuunkin? Pitkät käytävät, joilla betoniset kattopalkit rytmittävät kulkua. Loisteputkia tasaisin välein, luonnonvaloa kuplamaisista kattoikkunoista. Tilojen liitoskohdissa teräslasiovet. Aikuisten ja lasten ääniä, laitosruoan tai puhdistusaineen tuoksua. 

Ehkä käytävä jatkui yhdeksän vuotta, ehkä koko työuran. Tai kukaties elit noissa tiloissa lyhyen dramaattiseen vaiheen, jota yhä muistelet.

Puhun tietenkin hyvinvointivaltion modernismista: matalina maisemaan levittäytyvistä peruskouluista, terveyskeskuksista ja urheiluhalleista. Monen ikäiseni tavoin – täytin juuri 50 – vartuin nauhaikkunoiden jatkumo silmänurkassani. 

OLEN VIIME AIKOINA miettinyt horisontaalisuutta ja vertikaalisuutta. Vaakalinjat hallitsivat modernia arkkitehtuuria alusta asti. Funktionalistisia julkisivuja leimasivat nauhaikkunoiden lisäksi sisäänvedetyt ensimmäiset kerrokset sekä hapekkaat kattoterassit ja parvekkeet. Inspiraatiota haettiin valtamerilaivoista. Sisätiloissa modernin lumo syntyi pilarien kyvystä kannatella laajoja betonilaattoja. Pitkä näkymä kutsui kulkemaan.

1900-luvulla silmä tottui pitkään näkymään. Eikä se rajoittunut taloihin. Sitä toistivat audiovisuaalisen kerronnan muodot, elokuva ja televisio. Perheet kokoontuivat horisontaalisen kuvan ääreen katsomaan, miten mies ratsasti tai ajoi halki laajan maiseman. 

ENTÄ NYT? Korkea rakentaminen trendaa. Pystyssä ovat lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat, korkeat kompaktit huoneet ja niiden myötä monien julkisivujen sommittelu.

Pystyssä ovat myös kuvat. Vertikaalinen ruutu on käden ulottuvilla tai näkökentän laidalla koko ajan. Se sykkii pystyvideoita, joissa ei katsota horisonttiin eikä seurata hidasta matkaa. Niissä kohdataan ihminen kasvoista kasvoihin. Ihminen tulee lähelle ja puhuu – juuri sinulle, joka katsot omaa ruutuasi yksin.

Pystyssä on myös uusi pankkikorttini, kohta ehkä eurosetelitkin.

TÄSSÄ KIEPSAHDUKSESSA ON jotain virkistävää mutta myös levottomuutta herättävää. Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Siinä missä vaakalinja puhuu levon, vakauden ja jatkuvuuden kieltä, pysty viestii dynaamisuutta ja tehokkuutta. Aika on rahaa, maa on kallista, tuotto on maksimoitava. Ei tässä ole aikaa katsella ja tuumailla, nyt ampaistaan hissillä ylös.

Matala ja tuottamaton talo raivataan pois, tilalle rakennetaan uusi korkeampi. Tyhjä tila täytetään. Alueiden rytmi muuttuu.

Välähdyksenomaiset pystyvideot kaappaavat katsojan huomion ensisekunneilla. Tunteet ja tuotteet näytetään käsinkosketeltavan läheltä. Huh, tehokasta!

ENGLANNIN KIELESSÄ vaakakuvasta käytetään nimeä landscape, maisema, pystykuvasta taas nimeä portrait, muotokuva. On kiinnostavaa, miten vertikaalisuus eri aloilla kietoutuu toisaalta yksilökeskeisyyteen, toisaalta bisnesvetoisuuteen.

Tässä on yksilö lähikuvassa, katso. Tässä on pieni asunto yksilölle, tässä ikkunaton hotellihuone. Sillä aikaa kun katsot, voitot kilahtavat sijoittajan ja somejätin taskuun. 

Pitkä linja, oli puhe sitten panoraamasta tai tulevaisuudennäkymistä, tuntuu vaikealta. Huomio pomppii irrallisesta pisteestä toiseen. Skrollaan eteenpäin. Mitä sanoit? 

Ei, nyt ei ole maiseman aika. Ei ole hitaiden kehityskulkujen tai laajojen näkymien aika. On kiire sanoa ja kiire päättää. Kiire ilmaista oma pointti. Olla huutomerkki ja maamerkki. 

Mutta käykö niin, että kohokohtia katsoessa iso kuva sumenee?

TEKEE MIELI PUOLUSTAA horisonttia, panoraamaa, pitkää näkymää. Ihmisjoukkojen täyttämiä paikkoja, jotka kuuluivat kaikille, eivät vain harvoille. Jopa laitosruoan tuoksua ja ryhmäkuvia, joiden saapuminen kesti viikkoja.

Muistatko? Jäikö niistä jälki sinuunkin?

Sanna Hirvonen on kirjailija ja taidehistorioitsija, joka kirjoittaa esseeteosta betonista, modernista arkkitehtuurista ja niiden muovaamasta elämästä.

Julkaistu lehdessä 4 – 2026 - Uudelleenkäyttö