Suhtaudummeko vanhoihin rakennuksiin liikaa riskien kautta?

Uudessa kuntotarkastuksia käsittelevässä RT-kortissa määritellään moni 1950–1970-luvuilla yleisesti käytetty rakenne riskirakenteeksi. Korjaussuunnittelija ja rakennuttaja pohtivat, mikä on riskirakenteiden rooli korjausten suunnittelussa.

Pekka Saatsi: Riskirakenne on epäily, ei tuomio

Kesäkuussa julkaistu RT-ohjekortti Kuntotarkastus asuntokaupan yhteydessä laajensi riskirakenteiden luetteloa. Mukana ovat nyt muun muassa betonilaatan päälle koolatut puurakenteiset lattiat, orgaanista täytettä sisältävät välipohjat ja ilmaraottomat tiili-villa-tiili-ulkoseinät.

Kortti koskee asuntokauppaa, mutta riskirakenteet nousevat keskusteluun myös muiden rakennusten, kuten koulujen, korjauslaajuudesta tai purkamisesta päätettäessä.

Riskirakenneluokitus tulisi nähdä rakennushistoriaselvityksen tavoin: se antaa tietoa päätöksenteon tueksi, mutta ei merkitse automaattista purkutuomiota tai kokonaisvaltaista uusimista.

Ohje itsessään on varovainen. Kortin määritelmässä todetaan: ”Riskirakenne ei kuitenkaan kaikissa olosuhteissa välttämättä vaurioidu, eikä rakenteen toimivuuteen liittyvä riski toteudu.” Luettelo on myös ehdollinen: rossipohja on riskirakenne silloin, kun ryömintätila on matala tai tuulettuu puutteellisesti, ja puurunkoinen seinä silloin, kun ulkoverhouksen takana ei ole tuuletusväliä. Ehdot ovat selvitettävissä ja ratkaistavissa osaavalla suunnittelulla.

Ohjeen harhalaukaus on yli 60 vuotta vanha hirsiseinä, joka on luettelossa ilman ehtoja. Näin määriteltynä riskirakenne kattaa koko säilyneen perinteisen hirsirakennuskantamme, joka on osoittautunut erittäin vikasietoiseksi ja korjauskelpoiseksi, aivan kuten massiiviset tiilirakenteet.

Säästävä korjaus on ekologisempi ja arkkitehtonisesti kiinnostavampi lähestymistapa kuin kaiken uusiminen varmuuden vuoksi. Riskit ovat hallittavissa huolellisella suunnittelulla ja toteutuksella.

Esimerkiksi Pasilan konepajan korjaus- ja muutoshankkeessamme alkuperäiset betonilattiat olivat olleet teollisuuskäytössä sata vuotta. Ne säästettiin pääosin, sinkopuhallettiin ja käsiteltiin epoksilla, jolloin patina jäi näkyviin. Myös vanha talotekniikka, sähköasennukset, patterit ja kaasuputket, jätettiin paikalleen, ja uudet asennukset tehtiin niiden rinnalle.

Jälleenrakennuskaudella ja sen jälkeen käytetyt materiaalit ja tekniset monikerrosrakenteet ovat massiivirakenteita mutkikkaampia, ja niissä on enemmän moniaineisuudesta syntyviä riskejä. Vauriot ovat silti keskittyneet paikkoihin, joissa on ollut ilmavuotoja tai vettä: märkätilojen reunoille, ulkoseinäliittymiin tai vuotaneen putken kohdalle.

Kaikkien orgaanisten lämmöneristeiden poistaminen yksittäisen vauriokohdan perusteella johtaa tarpeettomaan materiaalin, rahan ja historian menetykseen. Alkuperäisen materiaalin säilyttäminen ja kustannusten säästäminen kulkevat usein käsi kädessä.

Olemme inventoineet ja arvottaneet Vantaan 1980- ja 1990-lukujen rakennuskantaa, ja teemme parhaillaan samaa Espoossa. Postmodernismin aikakauden arkkitehtuurin arvoja on vasta viime aikoina alettu todella ymmärtää, ja niitä menetetään nyt kovaa vauhtia. Ennen kuin iso osa kouluista, päiväkodeista, seurakuntataloista ja liikerakennuksista on purettu, on selvitettävä, voidaanko ne korjata säästävästi ja ottaa uuteen käyttöön.

Sisäilmaongelmiin sekä kosteus- ja homevaurioihin on tietenkin suhtauduttava vakavasti. Selvästi virheellinen ja vaurioita tuottanut rakenne on korjattava. Korjaus ei kuitenkaan saa synnyttää uutta riskiä. Vanhaan rakenteeseen lisätty höyrynsulku ja mineraalivilla tuottavat vaikeasti hallittavia rajapintoja ja uudenlaisia ongelmia. 

Turvallisin rakenne on ymmärrettävä, vikasietoinen ja myöhemminkin korjattavissa. Kapseloinnillakin on paikkansa, vaikka se ratkaisuna on pysyvä. Innovointia ja uusia menetelmiäkin tarvitaan. Rakenteiden kuivatus kierrättämällä lämmintä ilmaa kanavistossa on joissakin tapauksissa vaihtoehto laajalle uusimiselle.

Arvot tunnistetaan aina myöhässä. Edellisen sukupolven aikaansaannokset näyttävät muutaman vuosikymmenen päästä epämuodikkailta, huonokuntoisilta ongelmatapauksilta, joista päästään purkamalla. Todistustaakan tulisi kuulua purkamiselle ja rakenteiden laajamittaiselle uusimiselle, ja säästävän korjaamisen tulisi olla lähtökohtana.

Sietämällä hallittavissa olevia riskejä, ajallista kerrostuneisuutta ja rumuuttakin saamme mielenkiintoisempaa ja kestävämpää ympäristöä.

Pekka Saatsi on Saatsi Arkkitehtien osakas ja toimitusjohtaja, joka on työssään erikoistunut rakennetun kulttuuriperinnön vaalimiseen.

Selja Flink: Rakenne on aina riski

Kuntoarviossa lukee, että rakennus sisältää riskirakenteita ja moni rakennusosa on käyttöikänsä päässä. Paniikki iskee, myyjä määrittelee rakennuksen purkukuntoiseksi varmuuden vuoksi, ostaja ei osta moista taloa eikä pankkikaan anna lainaa. Kuitenkin kyseessä on aivan tavallinen vanha rakennus.

Olen rakennuttanut erilaisia korjaushankkeita rakennuksissa, jotka on rakennettu muun muassa vuosina 1475, 1666, 1845, 1869, 1891, 1904, 1911, 1925, 1955, 1972 ja 1998. Näissä kaikissa on tehty rakenneavauksia ja purkutöitä ja löydetty enemmän tai vähemmän vaurioita.

Toisinaan rakenteet on suunniteltu tai rakennettu huonosti, mutta kaikkein tavallisinta on, että edelliset korjaukset ovat muuttaneet rakenteen rakennusfysikaalista toimintaa tai huoltoa on laiminlyöty. 

Tällä taustalla ja kokemuksella en osaa määritellä mitään rakennetta erityisesti riskirakenteeksi – tai toisaalta mitään riskittömäksi. Tilanteita on niin monenlaisia, että hölmökin rakenne voi aivan hyvin toimia ja muutoin luotettava massiivitiilirakennekin puolestaan vaurioitua, kun oikein kastellaan.

Vauriot johtuvat vedestä ja kosteudesta, eivät rakenteesta. Vauriot johtuvat ihmisistä, jotka eivät ole huolehtineet siitä, että kosteutta on päässyt rakenteisiin. 

Riskirakenteenkaan riskit eivät todennäköisesti koskaan toteudu, jos olosuhteet pysyvät kelvollisina. Rakennusosa jatkaa toimintaansa käyttöiän päättymisestä mitään tietämättä. 

Jos kaikenlaisissa rakenteissa voi olla ongelmia, niin pitäisikö aina korjatessa purkaa pinnat ja avata rakenteet ja tyhjentää ne kaikesta mikä irtoaa? No ei. 

Peräänkuulutan kaikille omistajille, rakennuttajille, suunnittelijoille ja tutkijoille analyyttistä suhtautumista rakenteisiin, vaurioihin ja mahdollisiin sisäilmaongelmiin. Periaateratkaisuihin tyyliin ”kaikki pois” ei pitäisi mennä ainakaan kulttuurihistoriallisissa rakennuksissa, koska automaattipurkaminen ja -tyhjentäminen tuhoaa paljon arvokastakin. Taloudellisesti se on järjetöntä joka tapauksessa.

Rauhallinen ja analyyttinen suhtautuminen sisältää monta tärkeää kysymystä: Mikä on kohteen historia ja aikaisemmat korjausvaiheet? Onko havaittuja, tutkittuja tai mitattuja ongelmia? Mikä on tuleva käyttö? Millaisia tavoitteita korjauksilla on?

Tämä vaatii ammattitaitoisia, vanhoja rakenteita ymmärtäviä tutkijoita ja harkittuja rakenneavauksia sekä realistista varautumista siihen, että silti jotain saattaa löytyä. Silloin ilmiselvät vauriot korjataan. 

Raportoinnissa toivoisin sitä, että myös hyvät asiat mainittaisiin. Ongelmalähtöinen lähestyminen ei anna maallikolle oikeaa kokonaiskuvaa rakennuksesta.

Välipohjissa on yleensä käytetty jotain helposti saatavilla olevaa luonnonmateriaalia: sammalta, turvetta, hiekka, kutterinlastua ja niin edelleen. Aika moni sisäilmatutkija jakaa – ainakin salaa – näkemykseni, että luonnonmateriaalien mikrobit eivät ole ihmiselle yhtä haitallisia kuin modernimpien materiaalien. Metsästähän mekin tulemme. Nämä materiaalit ovat myös hygroskooppisia eli kosteutta imeviä ja luovuttavia, mikä auttaa rakenteita kuivumaan.

Välipohjia kannattaa avata ulkoseinien viereltä, koska siellä riski kondenssivaurioille on suurin. Samoin vesipisteiden lähettyvillä on ihan tavallista löytää paikallisia vaurioita. Jos vesikatto on vuotanut, kosteus- ja lahovauriot yläpohjassa ovat varmoja.

Itse en ole joutunut tyhjentämään välipohjia missään kohteessani kokonaan, mikä on vaatinut melkoisesti tutkimuksia, perusteluita ja keskusteluita. Paikallisesti rakenteita on korjattu ja täytteitä vaihdettu ja silloinkin on yritetty löytää samalla tavalla kosteuskäyttäytyvä materiaali kuin alkuperäinen. 

Jos rakennuksessa siis on todettuja riskirakenteita, ensimmäiseksi kannattaa tehdä pieniä rakenneavauksia ja vasta jos ongelmia löytyy, avata enemmän. Korjaukset voivat aivan hyvin olla paikallisia. Jos kaikki on kunnossa, pitää vain huolehtia, että olosuhteet pysyvät ennallaan eikä rakenteisiin päädy vettä mistään.

Selja Flink on arkkitehti, tekniikan lisensiaatti ja Senaatti-kiinteistöjen rakennuttajapäällikkö sekä arvokohdeasiantuntija.

Julkaistu lehdessä 4 – 2026 - Uudelleenkäyttö