Julkaistu lehdessä 1/2024 - Kaupungin sydän

Essee

Muistokirjoitus: Juha Leiviskä (1936–2023) oli sekä ilmaisuvoimainen että vaatimaton arkkitehti

William J. R. Curtis

Juha Leiviskä suunnittelemassaan Vallilan kirjastossa. Kuva: Rauno Träskelin

”Uskon arkkitehtuurin perustekijöiden pysyvyyteen, ns. ikuisiin arvoihin. En siis usko, että viime vuosilta olisi havaittavissa mitään sellaista, joka voisi mullistaa arkkitehtuurin keskeisintä olemusta tai sen keskeistä tehtävää.” – Juha Leiviskä

Juha Leiviskän poismeno on menetys paitsi suomalaiselle rakennustaiteelle myös laajemmin arkkitehtuurin maailmalle. Hänen työnsä ammensi paikallisen ilmaston, yhteiskunnan ja historian syvällisestä tuntemuksesta mutta tavoitteli myös ajan ja paikan rajat ylittäviä yleismaailmallisia ulottuvuuksia. Leiviskän töissä on nähtävissä punainen lanka aina varhaisimmista rakennuksista viimeisiin luomuksiin. Hän laajensi Alvar Aallon suunnitteluperiaatteita sekä niille vastakkaisia Aulis Blomstedtin arvoja uusiksi ilmaisun ulottuvuuksiksi saavuttaen vastakohtien synteesin. Viimeisen puolen vuosisadan aikana vain harva on yltänyt samanlaisiin ilmaisuvoiman korkeuksiin kuin Leiviskä kirkoissaan, joissa valo, tila ja musikaalinen rytmi yhdistyvät kokijan mieltä ja kaikkia aisteja koskettavaksi suurenmoiseksi harmoniaksi.

On kuitenkin olemassa myös hillitympi, jopa vaatimaton Leiviskä: arkkitehti, jonka taikakosketus näkyy hienovaraisena tapana käsitellä tilaa, materiaaleja, mittasuhteita ja näkymiä, oli sitten kyse kirjastoista tai yliopistorakennuksista, sosiaalisesta asuntotuotannosta tai omakotitaloista. Leiviskä kiinnitti huomiota arkisiin yksityiskohtiin, kuten portaisiin, hyllyihin, ikkunalautoihin, ovenkahvoihin, käsijohteisiin, pöytiin ja tuoleihin.

Viimeisen puolen vuosisadan aikana vain harva on yltänyt samanlaisiin ilmaisuvoiman korkeuksiin kuin Leiviskä kirkoissaan.

Leiviskän rakennusten päällekkäiset tasot ja kerrokselliset muodot ovat kuin maiseman tai valoisan metsäaukion abstraktioita, kun taas yhteen limittyvät tilat ja abstraktit pohjaratkaisut tuovat mieleen De Stilj -ryhmän taiteilijoiden, kuten Piet Mondrianin ja Theo Van Doesburgin, maalaukset. Menneisyyden tyyleistä Leiviskälle alituinen kiintopiste oli baijerilainen barokki ja etenkin Balthasar Neumannin 1700-luvun puolivälissä suunnittelema Neresheimin luostarikirkko. Leiviskälle menneisyys oli aina läsnä tietovarantona, muistoina ja vaikutelmina, jotka saivat uuden muodon hänen omassa työssään.

Leiviskä vertasi toistuvasti arkkitehtuuria musiikkiin: hän kuuli säveliä sen rakenteessa, monimuotoisuudessa sekä sen tavoissa ilmaista eri teemoja. Hän muovasi ideoista ja kuvista monisyisiä kokonaisuuksia, moniäänisiä, voimakkuudeltaan vaihtelevia sekvenssejä, jotka voi kokea ajan kuluessa. Leiviskä mainitsi usein, että hänen alkuperäinen toiveammattinsa oli pianisti, mutta hänestä tulikin arkkitehti, joka tulkitsi musiikkia toisen ilmaisukeinon ja taidemuodon kautta. Useat hänen suunnittelemistaan rakennuksista sisältävät sattumoisin esiintymistiloja, joissa muusikot ja soittimet, kuten flyygelit, ovat kuin kotonaan. Hänen kirkoissaan urkupillien pystyraidat – toisinaan hänen itsensä suunnittelemia – soivat sopusoinnussa valossa kylpevien kerrosten ja vaakapintojen kanssa. Leiviskää kiehtoi ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa arkkitehtuuriin yhdistyy abstraktia maalaustaidetta ja musiikkia ja joka sulkee kävijän kokonaan sisäänsä. Kokonaisuus sekä sen osat, muodot ja yksityiskohdat sulautuvat yhteen havaittavien hierarkioiden mukaisesti.

Juha Leiviskän töitä ei voi luokitella yksinkertaisiin historiallisiin tai kriittisiin kategorioihin. Kuusikymmenvuotisen uransa aikana hän kehitti tunnistettavan muotoperheen, omintakeisen tyylin, ja loi sen pohjalta laajan valikoiman rakennuksia, joista kullakin on oma, ainutkertainen identiteettinsä. Joitain niistä on esitelty arkkitehtuurin yleismaailmallisina mestariteoksina – erityisesti mieleen tulevat Myyrmäen kirkko Vantaalla (1984) ja Männistön kirkko Kuopiossa (1992), joita molempia luonnehtii hämmästyttävä valon, pyhän tilan ja geometrian fuusio. Leiviskän skaala ulottui kuitenkin aina pienistä yksityistaloista suuriin asuinkerrostaloihin, Saksan Helsingin-suurlähetystöstä (1993) Dar al-Kalima -akatemian kulttuurikeskukseen Betlehemissä (2005) ja Espoon Villa Lepolasta (1998) Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanin uudisrakennukseen (2009). Jokaisen työn kohdalla hän pyrki tavoittamaan rakennuksen sisällä tapahtuvalle toiminnalle sekä rakennuspaikalle sopivan luonteen.

Myyrmäen kirkko, Vantaa 1984. Kuva: Simo Rista

Leiviskä on kuvaillut käsitystään modernin arkkitehtuurin ja olemassa olevan ympäristön välisestä elintärkeästä suhteesta seuraavasti: ”Arkkitehtuuri on lähempänä musiikkia kuin kuvataidetta. Ollakseen rakennustaidetta rakennusten sekä niiden sisätilojen ja yksityiskohtien on muodostettava luonteva osa ympäristöään, sen suurta draamaa, sen liikettä ja tilasarjoja. Pelkästään ’arkkitehtuurituotoksena’ rakennus ei ole nähdäkseni oikeastaan mitään. Sen merkitys nousee esiin vasta, kun sitä tarkastelee ympäristönsä, elämän ja valon vastaparina.”

Arkkitehtuuri puhuu omaa hiljaista kieltään, joka koskettaa mieltä ja aisteja suoraan tilan, muodon, valon, aineen ja sisäisen järjestyksensä kautta. Englantilaisrunoilija T. S. Eliot totesi Dantesta kirjoittaessaan, että aito runous viestii jo ennen kuin sitä ymmärretään. Kenties samaa voidaan sanoa aidosta arkkitehtuurista? 

Astuin Juha Leiviskän maailmaan ensimmäisen kerran täysin sattumalta kesällä 1991, kun vierailin Erkki Huttusen suunnittelemassa Nakkilan kirkossa (1937) osana Alvar Aalto -symposiumin päätteeksi järjestettyä kierrosta. Funktionalistisen kirkon abstrakti torni hallitsee maisemaa, mutta minua kiehtoi myös viereisen seurakuntakodin matala volyymi, ja päätin poiketa sisään. Lumouduin välittömästi kuulakkaasta tunnelmasta ja valkeista puurimoista, jotka päivänvalo herätti eloon. Vaatimaton rakennus tuntui niin sopivalta luterilaiselle seurakunnalle ja suorastaan huokui rauhaa rytminsä, tilavuuksiensa ja intervalliensa kautta. Myöhemmin sain kuulla, että rakennusta oli verrattu kamarimusiikkikappaleeseen. 

Minulla ei ollut aavistustakaan rakennuksen suunnittelijasta tai valmistumisvuodesta. Sain kuulla, että arkkitehti oli eräs Juha Leiviskä ja että hän oli suunnitellut seurakuntakodin 25 vuotta aikaisemmin. Minulle suositeltiin käyntiä Leiviskän suunnittelemassa Myyrmäen kirkossa vielä ennen Suomen-vierailuni päättymistä, ja päätin ottaa neuvosta vaarin. Kirkon uskomaton valo ja elävä tila tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin kerrasta vakuuttunut, että kirkko on mestariteos. Muistan käyneeni siellä intialaisarkkitehti Balkrishna Doshin kanssa, joka oli hänkin täysin häkeltynyt näkemästään ja tokaisi: ”Miksi emme tiedä enempää tästä arkkitehdista? Tämä on niin paljon parempaa kuin suurin osa nykyarkkitehtuurista.”

”Tämä on niin paljon parempaa kuin suurin osa nykyarkkitehtuurista.”

Kun kirjoitin seuraavina vuosina suomalaisesta arkkitehtuurista ja myös Leiviskän töistä, tutustuin Juhaan vähitellen myös henkilökohtaisesti. Jälkikäteen olen harmitellut, etten tullut nauhoittaneeksi keskustelujamme, koska niissä paljastuivat Juhan terävät havainnot arkkitehtuurista, hänen vallaton huumorintajunsa sekä tietenkin hänen intohimoinen rakkautensa musiikkiin. Hän palasi yhä uudestaan siihen, miten tärkeää rakennukset on kokea paikan päällä. Vielä vanhemmalla iälläänkin hän palasi usein muistoissaan lapsuutensa Tampereelle ja pohti kaupungin erityislaatuista topografiaa sekä ympäryskuntien maalaisrakennuksia, etenkin maatalojen pihapiirejä, joissa tilaa määrittivät ulkorakennukset sekä karjasuojat aitoineen ja seipäineen. Vastaavia muodostelmia löytyykin abstraktioina Leiviskän omista töistä. Opiskeluvuosien matkat professori Nils Erik Wickbergin seurassa johdattivat Leiviskän toisen pakkomielteen äärelle, kun hän lumoutui baijerilaisen barokin tilallisesta jännitteestä ja epäsuoran päivänvalon mestarillisesta hallinnasta. 

Muistan elävästi vierailuni Leiviskän suunnittelemaan Vallilan kirjastoon (1991) hänen itsensä kanssa. Minuun teki suuren vaikutuksen rakennuksen hillitty asemointi vanhalle puutaloalueelle, samalla kun siinä on tutkittu monimutkaisia geometrisiä ja rakenteellisia teemoja. Tässäkin työssä voi aistia kaikuja myöhäisbarokin ajoilta, Zimmermanin veljesten 1700-luvun puolivälissä suunnittelemasta Schussenriedin luostarin kirjastosalista. Minua kiehtoi Leiviskän tapa luonnostella ideoita nopeina kaavioina, joissa tiivistyivät suunnitelman ydin ja tilalliset perusajatukset. Myös fyysiset pienoismallit olivat hänelle tärkeä työkalu ympäristön tarkasteluun.

1990-luvun puolivälissä Juha tuli vuorostaan vierailulle asuinmaahani Ranskaan. Hän piti Ranskan arkkitehtiliiton tilaisuudessa Pariisissa polveilevan puheen, värittäen sitä tuttuun tapaansa omintakeisella, vapaaseen assosiaatioon perustuvalla huumorintajullaan. Valitettavasti se meni koko lailla hukkaan hieman tosikkomaisen yleisön edessä. Osa seurueestamme sai harvoin tarjoutuvan tilaisuuden päästä käymään Le Corbusierin Maisons Jaoul -taloissa (1954). Juha nautti vierailusta täysin siemauksin ja vietti pitkän tovin tarkastellen puurakenteisia ikkunoita sekä Le Corbusierin tapaa sijoittaa portaita huonetilaan. Portaat ja askelmat kuuluivat nekin Juhan pakkomielteisiin, ja palasimme keskusteluissamme yhä uudestaan Aallon Villa Mairean (1938) mestarillisesti suunniteltuihin portaisiin, joita reunustavat pystyrimat muodostavat parin taustalla siintävälle metsälle ja joiden alin, ihmeellisesti muotoiltu askelma ohjaa luontevasti portaita laskeutuvan ihmisen kulkua ja ennakoi pihan uima-altaan orgaanista muotoa. Leiviskän katseella oli tarkka muisti, ja se havainnoi, imi, analysoi ja muokkasi näkemäänsä jatkuvasti. 

Tässä vaiheessa siirryn muistelussani marraskuuhun 2020, jolloin Juha ja taidehistorioitsija Elina Standertskjöld ottivat minuun yhteyttä kertoakseen suunnitelmastaan toimittaa kirja Juhan 2000-luvun töistä ja kysyäkseen kiinnostustani kirjoittaa teokseen artikkeli. Ilmoittauduin innolla mukaan hankkeeseen ja totesin, että haluaisin käsitellä tekstissäni Leiviskän arkkitehtuurin perusperiaatteita ja läpileikkaavia teemoja. Kun sitten korona-ajan ikeessä kokosimme monografiateosta Juha Leiviskä 2000–2022, kaikki työstivät osuuksiaan etänä Skypen ja sähköpostin välityksellä.

Dar Al-Kalima -akatemia, Betlehem 2005. Kuva: Jari Heikkinen

Ainoa Juha Leiviskän ulkomaille suunnittelema rakennus oli Dar al-Kalima -akatemian kulttuurikeskus, palestiinalaisyhteisön sosiaalista toimintaa edistävä mutta kaikille avoin kulttuurilaitos Betlehemin vanhassa kaupungissa. Leiviskä suunnitteli sen ikään kuin terassien ja kattoikkunoiden muodostamana suojaisena kaupunkimaisemana, joka on viritetty saumattomasti yhteen ympäröivien kivirakennusten sekä varjoa ja auringonsuojaa vaativan ilmaston kanssa. Juha itse kuvaili projektia hyvin koskettavasti: ”Minulle se on tunnetasolla kenties tärkein saavutukseni. Sydämeni jäi Palestiinaan.”

Viime kuukausina mietin moneen otteeseen tulevani Suomeen tapaamaan Juhaa, mutta hänen terveytensä tuntui heikkenevän kerta kerralta. Kuulin, että hän oli erittäin iloinen uudesta kirjasta. Sitten Israelissa ja Palestiinassa syttyi jälleen sota. Kun sain kuulla, että Juha oli joutunut sairaalaan, kirjoitin hänelle ja useille muille suomalaisille ystävilleni kirjeen, jonka otsikoksi tuli ”Rauhan ja sovinnon arkkitehtuuri”. Kirje luettiin hänelle joitain päiviä ennen loppua. Päätin sen seuraaviin sanoihin:

Ja niin, ystäväni Juha, pääsemme lopulta ihmeelliseen Dar al-Kalima -akatemiaasi Betlehemissä… Se ei ole vain rakennus, vaan osa kaupunkia ja sosiaalista maisemaa, joka syntyi rauhan ja yhteiselon hengessä. Pehmeää valoa, hunajanväristä kiveä, turkinmäntyjen havinaa sekä ikivanhan, raamatullisen paikan tunnelmaa.

Paikka myös toimii niin kuin oli tarkoituskin: se kokoaa ihmisiä yhteen taustasta riippumatta nauttimaan kulttuuritapahtumista, rauhoittavasta ympäristöstä sekä näkymistä vanhaan kaupunkiin ja ympäröivään maisemaan.

En ole vielä päässyt kokemaan sitä paikan päällä. Haluaisin kovasti päästä, mutta voin vain kuvitella, miten outo tunnelma miehitetyllä Länsirannalla vallitsee muureineen, piikkilankoineen ja tarkastuspisteineen.

Kaikesta huolimatta arkkitehtuuri voi lisätä yhteisön hyvinvointia, ja juuri siinä olet mielestäni onnistunut, rakas Juha, niin tässä tapauksessa kuin monissa muissakin töissäsi Suomessa.

Viime kuukausina olen saanut jälleen nauttia niistä, kun olen lukenut yhteistä kirjaamme – kun olen kulkenut piirrosten läpi, niin kuin sinä asian ilmaisisit.

Voi hyvin, ja toivottavasti saamme tavata jälleen pian.

William ↙

WILLIAM J. R. CURTIS (s. 1948) on englantilainen arkkitehtuurihistorioitsija, kriitikko, kuvataiteilija ja valokuvaaja.

Arkkitehti-lehti julkaisi Juha Leiviskä -teemanumeron vuonna 2004. Tutustu numeroon →