Uushistorisismi ja uutuuden merkitys

Suomalaisessa arkkitehtuurissa on viime vuosina näkynyt uudenlainen suhde historiaan ja historiallisiin lainoihin. Onko kyse taas yhdestä keinosta tavoitella uudenlaista arkkitehtuuri-ilmaisua vai jostain syvällisemmästä?

ARKKITEHTITOIMISTO INARON suunnittelemaa kerrostaloa vuodelta 2023 Helsingin Kaarlenkadulla ei juuri erota ympäröivästä 1900-luvun alun kaupunkirakenteesta. Sen tasaista ikkunaruudukkoa rytmittävät sokkelikerroksen holvikaari-ikkunat ja viereisistä rakennuksista otetut mittasuhteet. Futudesignin uusi kattokerros Mikonkatu 7:ssä laajentaa vuodelta 1911 peräisin olevaa rakennusta kruunuosalla, joka näyttää kuin se olisi aina ollut siinä. Uudessa sisustuksessa on vaikutteita 1900-luvun puolivälin toimistorakennuksista. Nervin Arkkitehtuurin Lappeenrantaan suunnittelema Sammontalo pyrkii puolestaan suurella kattorakenteellaan tuomaan perinnerakentamisesta tuttua suojaisuutta osaksi koululaisten arkea. Koulu on uusi, mutta ei korosta uutuuttaan suhteessa ympäristöönsä. Tätä kaikkea ja paljon muuta on suomalaisessa arkkitehtuurissa leviävä uushistorisismi.

Uushistorisismilla tarkoitetaan arkkitehtuuritrendiä, jossa paitsi ammennetaan historiasta suunnittelureferenssejä myös kontekstoidaan uudelleen arkkitehtien valtaa ja minäkuvaa. 

Termi tulee El Croquis -lehdessä vuonna 2016 julkaistusta Alejandro Zaera-Polon artikkelista ”Well Into the 21^st Century — The Architectures of Post-Capitalism?”, jossa hän luokitteli nousevia arkkitehtitoimistoja niiden töiden ja tekstien perusteella.¹

Zaera-Polo näki uushistorisistisiksi luokiteltujen toimistojen käyttävän töissään historiallisia referenssejä, pyrkivän yhdistämään työnsä osaksi historiallista jatkumoa ja luomaan arkkitehtuuria sen itsensä vuoksi, politiikasta ja taloudesta irrallaan. Hän viittasi artikkelissaan tällaisten arkkitehtien haluun vastustaa työllään uutuuden estetiikkaa, muun muassa parametrisismin vaikutuksia, ja tämän myötä alan ”pinnallisuutta”. Uusista trendeistä ja poliittisista ajatusvirroista irrotettujen rakennustaiteellisten pyrkimysten tavoitteena oli hänen mukaansa alan itsenäisyyden korostaminen.

Uushistorisismi ei tarkoita reduktiivisesti arkkitehtonista tyyliä, sillä modernin arkkitehtuurin kohdekeskeisyys ja suunnitelmien toiminnallisuuden painottaminen on johtanut siihen, että arkkitehtuuria käsitteellistetään nykyään yksityiskohtaisemmin kuin tietyn tyylin edustajina. Tästä huolimatta uushistorisistisiksi tulkittavissa projekteissa on yhtäläisyyksiä estetiikassa ja taustalla vaikuttavissa suunnittelumetodologioissa. Tämä on havaittavissa erityisesti Suomessa, jossa  pieni rakennusala ja rajoittunut akateeminen diskurssi ovat johtaneet siihen, että arkkitehtonisen estetiikan valtavirtaan mahtuu yksi trendi kerrallaan.

Puhuttaessa uushistorisistisesta estetiikasta on huomioitava, että toisin kuin monissa uusvanhoiksi kuvailtavissa rakennuksissa, uushistorisististen rakennusten piirteet voivat tulla myös 1900-luvun modernismista. Tällöin trendivirtauksen myötä syntyvät rakennukset voivat vaihdella ”tyyleiltään” paljonkin. Jos yhdistävä esteettinen tekijä on tarpeen määrittää, voidaan sanoa, että uushistorisistisille rakennuksille on tyypillistä vanhan ja uuden arkkitehtuurin rajan hämärtäminen.

Taustaa Sveitsistä

Zaera-Polon artikkeli tarkastelee arkkitehtuurikenttää vuoden 2008 talouskriisin jälkeisenä reaktiona eikä juuri syvenny taksonomisten jakojensa historiallisiin syntyperiin. Uushistorisismin Suomeen jalkautumisessa juuri syntyperä on kuitenkin merkittävä tekijä, koska trendin leviämisen taustalla voi nähdä sveitsiläisen arkkitehtuurikentän vahvan vaikutuksen. Monet nyt vakiintuvat nuoret suomalaiset arkkitehtitoimistot ovat saaneet merkittäviä vaikutteita tai oppia Sveitsin arkkitehtikunnalta, ja osittain saman voi nähdä pätevän myös jo vakiintuneisiin toimistoihin.

Sveitsin ETH Zürich -yliopiston arkkitehtikoulun identiteetti on peruja Aldo Rossin voimakkaasta vaikutuksesta sen opettajana 1970-luvulla. Voisi väittää, ettei modernismi koskaan luonut ETH Zürichissä samanlaista railoa nykyisyyden ja menneen välille kuin monessa muussa arkkitehtikoulussa, koska ranskalaisen Beaux-Arts-perinteen mukainen klassistisen piirustuksen, maalauksen ja pienoismallirakentamisen painotus yhdistettynä uudisrakennusten suunnitteluun pysyi osana pedagogiikkaa 1970-luvulle asti. Rossin saapuminen kouluun ja postmodernismin nousu johtivat jo olemassa olevan historisismin aseman vahvistumiseen, ja siitä muodostui osa arkkitehtikoulun identiteettiä. Se jätti myös merkittävän jäljen sveitsiläiseen arkkitehtikenttään, kun Rossin opiskelijat vakiinnuttivat asemansa niin praktiikassa kuin akateemisissa piireissä.²

Sveitsiläiseen arkkitehtikenttään merkittävästi vaikuttanut, joskin ulkomailla huonosti tunnettu Rossin opiskelija Miroslav Šik opetti monia nykyään nimekkäitä sveitsiläisiä arkkitehteja, kuten Christian Kereziä, Paola Marantaa, Andrea Deplatzes’ta ja Valerio Olgiatia. Šikin metodologia, jonka hän esitteli julkaisussa Analoge Architektur(1987), painotti historiallisten referenssien käyttöä uudiskohteiden suunnittelussa ja antoi vuosikymmenten ajan sveitsiläisille arkkitehdeille ”uutuutta” kyseenalaistavan näkökulman työnsä jäsentämiseen. ETH Zürichissa on toiminut vuosikymmenten aikana toki useita muitakin uushistorisismin kontekstissa merkittäviä opettajia, kuten Hans Kollhoff ja Adam Caruso, mutta Šik vaikutti pidempään ja hänen ajattelunsa ehti vakiintua osaksi pedagogiikkaa. Hän jäi professorin virasta eläkkeelle vuonna 2018.

Vaikutukset Suomessa

Suomalaiseen arkkitehtuuriestetiikkaan 2010-luvulle tultaessa vaikuttavia trendivirtauksia olivat muun muassa BIG-arkkitehtitoimiston jalkauttama populismi ja Keski-Euroopasta kantautuva materiaalifundamentalismi, joka fetisoi ”puhtaiden” materiaalien ja rakenteellisten syy-seuraussuhteiden esittämistä arkkitehtuurissa. Nämä olivat omiaan nivoutumaan yhteen suomalaisen tilaohjelmallista tehokkuutta painottavan arkkitehtuurikilpailukentän kanssa: populismi mahdollisti suunnitelmien verhoamisen lineaariseen yksinkertaisuuteen ja materiaalifundamentalismi tarjosi tavat jäsentää arkkitehtonisia elementtejä nojautumatta kuitenkaan mittasuhdejärjestelmiin saati ornamentiikkaan. Nämä trendivirtaukset syntyivät 1990- ja 2000-lukujen kompleksisempien suunnittelutrendien seurauksina tai vastareaktioina. 

2010-luvulla opintonsa aloittaneille suomalaisille arkkitehtiopiskelijoille materiaalifundamentalismista ja populismista muodostui arkkitehtuurin reunaehtoja. Tämä omalla tavallaan pinnallinen suunnittelueetos oli yksi syy siihen, miksi uushistorisismin pyrkimys liittää nykyarkkitehtuuri osaksi historiallista jatkumoa vaikutti tuleviin arkkitehteihin. Samaan aikaan Aalto-yliopistossa professorina vuosina 2010–2015 toiminut Mikko Heikkinen kollegoineen teki sveitsiläiset merkkiarkkitehdit opiskelijoille tutuksi, mikä loi kiinnostuksen maan arkkitehtuurikenttään.

Trendivirtausten alkuhetkiä on aina vaikea määritellä. Suomalaisen arkkitehtuuridiskurssin ollessa rajoittunutta kilpailuvoitot nousevat kuitenkin merkittäviksi virstanpylväiksi arkkitehtuuritrendien kehityksestä. Uushistorisistiset ja sveitsiläisen arkkitehtuuriperinteen siivittämät näkökulmat vaikuttivat Suomessa läpi 2000-luvun alun. 

Hyvä esimerkki on arkkitehti Esa Ruskeepään Opinmäen koulun kilpailuvoitto vuodelta 2011. Rakennus edustaa materiaalifundamentalismia, mutta sen tasajakoiset, ehdottomat julkisivut ja sisätilojen monumentaalinen paikallavalettu betoni kertovat sveitsiläisistä referensseistä työn taustavaikuttajina. Ruskeepää myös työskenteli Sveitsissä ennen koulun suunnittelua. 

Selkeästi ensimmäiseksi uushistorisistiseksi kilpailuvoitoksi nousee kuitenkin mielestäni Futudesignin suunnitelma Helsingin rautatieaseman hotelliksi vuodelta 2017, joka viittasi asemarakennuksen 1900-luvun alun arkkitehtuuriin ja kehitti edelleen sen tyyliä. Uudisosaa ei erotettu voimakkaalla kontrastilla sen yhteydessä olevista vanhemmista rakennuksista, vastoin yhä edelleen Suomessa vaikuttavaa Venetsian julistusta. On myös merkittävää, että yksi kilpailutiimin jäsenistä ja toimiston osakkaista, Teemu Seppänen, oli opiskellut ETH Zürichissä.³

Uushistorisismin noususta kertovat myös arkkitehtitoimisto Opuksen lukuisat kilpailuvoitot vuodesta 2016 lähtien, jotka ovat epäilemättä popularisoineet trendiä arkkitehtikunnan sisällä. 

Nyt asemaansa vakiinnuttavasta sukupolvesta myös Nervin Arkkitehtuurin Sammontalon kilpailuvoitto vuodelta 2019 on suomalaisen uushistorisismin näkökulmasta huomionarvoinen, sillä kaksi kolmesta toimiston osakkaasta opiskeli arkkitehtuuria Sveitsissä. Arkkitehdit halusivat sitoa koulurakennuksen osaksi ympäröivää kaupunkirakennetta toistamalla Sulo Savolaisen alueelle 1980–1990-luvuilla suunnittelemien julkisten rakennusten tiilijulkisivuja. Toisin kuin usein modernissa suomalaisessa arkkitehtuurissa, Sammontalon sisätiloja ei ole verhoiltu vaalealla puupinnalla vaan materiaalimaailma on pidetty tummana ja samanhenkisenä kuin julkisivut. Merkittävin esteettinen tekijä on kuitenkin arkkitehtien päätös korostaa rakennuksen pieniä detaljeja, linjoja ja rajoja väreillä ja materiaalivaihdoksilla. Tämä erottaa Sammontalon monesta muusta modernista suomalaisesta rakennuksesta, jossa pienen mittakaavan rakenteelliset osat yritetään pääsääntöisesti häivyttää näkyvistä.⁴

2010-luvulla opiskelleiden arkkitehtien, ja laajemmin Suomen arkkitehtikunnan, suhde uushistorisismiin ja trendin piirteiden käyttö omassa suunnittelussa jakautuu heidän lähtökohtiensa perusteella. Osa tällöin opiskelleista arkkitehdeista kävi Sveitsissä opiskelemassa tai sai muuten uushistorisismin kehykseen asetetuilta arkkitehdeilta suoraan oppia, jolloin heidän työtapansa muovautui lähteeltä saatujen tietojen kautta. Osalla arkkitehdeista kiinnostus uushistorisistiseen tai sveitsiläiseen arkkitehtuuriin kehittyi Suomesta käsin, ja heidän suunnittelunsa muovautui sveitsiläisen rakennusperinteen jäljittelyn ja siitä tehtyjen havaintojen mukaan. Laajimmalle osalle arkkitehtikuntaa käänne trendeissä tulee osaksi omaa työtä kuitenkin suomalaisten arkkitehtuurikilpailutulosten ja muiden julkaisujen siivittämänä.

Lähde-etäisyyden voi olettaa tuovan eroja suunnittelutapoihin ja -pyrkimyksiin, mikä voi näkyä esimerkiksi referenssien käyttötavoissa. Sveitsissä referenssejä käytettäessä tutkitaan usein lainatun rakennuksen tausta, jolloin referoituja elementtejä voidaan kehittää edelleen niiden alkuperäisistä lähtökohdista. Referenssien käyttö ei tällöin jää pelkäksi kollaasiksi vaan muodostaa vuoropuhelun lainattavan rakennuksen kanssa. Arkkitehtien lähde-etäisyys tarjoaa näkökulman suomalaisen uushistorisistisen arkkitehtuurin tutkimiselle nyt ja tulevaisuudessa.

Suomalaiset vastavoimat

Uushistorisismin noususta puhuttaessa on mainittava sen suomalaiset vastavoimat, jotka nousevat sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Aiemmin mainitsemani tilaohjelmallinen tehokkuus ohjaa yhä suunnittelua ja rajaa suomalaisen arkkitehtuurin monimuotoisuutta trendivirtauksista huolimatta. Uushistorisistinen suunnittelu voisi tarkoittaa referenssien käyttöä vaikkapa pohjapiirustusten laatimisessa, aina niiden osittaiseen kopiointiin saakka. Tällaiseen ei kuitenkaan ole usein vapautta, koska tilaohjelmallinen suunnitteluparadigma rajoittaa suunnittelua.

Toisaalta rakennustuotteiden rajallinen valikoima tasapäistää julkisivuarkkitehtuuria, mikä voi edesauttaa uushistorismitrendin leviämistä. Tuotetarjonnan kyky vastata muuttuviin suunnittelutavoitteisiin näkyy usein parhaiten rakennusten julkisivuissa. Tuotteiden levitessä trendit tulevat näkyväksi osaksi suomalaista rakennushistoriaa. Voidaankin kysyä, onko suomalainen uushistorisismi vaarassa jäädä julkisivujen tyyliksi. Jos trendivirtaus johtaa vain julkisivujen ikkunajakojen tasaisiin ruudukoihin, jää sen potentiaalista paljon käyttämättä.

Parhaimmillaan uushistorisismi antaa mahdollisuuden syventyä historiallisiin suunnitteluperinteisiin, poistaa viime vuosisadan sanomattomia sääntöjä arkkitehtisuunnittelusta ja avaa suunnittelutyöhön uusia, vähemmän tutkittuja suuntia. Tällainen lopputulos ei varmasti tule ilman kompastuksia: esimerkiksi klassistisen julkisivusommittelun ja ornamentiikan opettelu on jäänyt arkkitehdeilta vähälle modernismin vallalla ollessa, joten näiden mahdollisuuksien syvällinen ymmärtäminen vaatii epäilemättä aikaa.

Tulevaisuudesta uushistorismin vastavoimina kantautuvat kestävyysajattelun vaikutukset arkkitehtoniseen ilmaisuun ja klassismin poliittinen painolasti. 2010-luvulla yhä voimakkaammaksi noussut huoli ilmastonmuutoksesta on tuonut jälleen politiikan osaksi suomalaista arkkitehtuurikeskustelua, minkä seurauksena esimerkiksi korjaus-rakentaminen on korostunut arkkitehtonisena hyveenä. Kestävyysajattelu voi hyvin myötävaikuttaa uushistorisismiin sisältyvän esteettisen kehityksen etenemiseen — joutuuhan korjausrakentamisessa väkisinkin pohtimaan uusien rakennusosien suhdetta vanhoihin — mutta se voi myös johtaa arkkitehtuurin arvottamiseen yksin sen poliittisten yhtymäkohtien kautta. Jos esimerkiksi tekninen kestävyys nähdään elinkaariajattelun myötä hyveenä ylitse muiden, voi estetiikka osana kulttuurista kestävyyttä unohtua, jolloin uushistorisistinen kehitys jää lyhyeksi.

Politiikkaan liittyy myös uusvanhojen rakennusten ihannointi länsimaalaisen laitaoikeiston ja konservatiivien ulostuloissa. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Donald Trump antoi tammikuussa 2025 hallinnollisen käskyn edistää liittovaltion hallinnollisten rakennusten suunnittelua klassististen periaatteiden mukaan.⁵ Suomessa sosiaalisessa mediassa vaikuttava Arkkitehtuurikapina-yhteisö pyrkii edistämään klassististen ja uusvanhojen rakennusten suosiota. Yhteisö pohjaa kuningas Charles III:n perustamaan Intbau-järjestöön, joka pyrkii palauttamaan menneitä arkkitehtuurityylejä osaksi nykysuunnittelua. 

Klassistisen arkkitehtuurin yhteys valtaan ja valtaapitäviin on katkennut monen nykyihmisen ajattelussa, jolloin myös uusvanha arkkitehtuuri redusoidaan vain esteettisiin ominaisuuksiinsa. Tämänhetkisen konservatiivisen poliittisen kehityksen vuoksi samat leimat voivat iskostua uushistorisismiin. Mikäli uushistorisismi nähdään vain uusvanhan suunnittelun valossa, menettää se ison osan sisällöstään ja redusoituu konservatismiksi.

Trendien luojat vai seuraajat?

Uushistorisismin kohtalo Suomessa on vielä auki, mutta Sveitsin ETH Zürichissä sen valta-asema näyttää jo murtuneen. Trendi siirtyi Sveitsistä Yhdysvaltoihin 2000-luvun alussa, missä siihen suhtauduttiin Eurooppaa leikkisämmin. Siellä uushistorisistista estetiikkaa alettiin kehittää muun muassa formalistisen perinteen työkaluilla, jolloin se sai uudenlaiseen postmodernismiin viittaavia piirteitä. Tästä esimerkkejä ovat toimistot Johnston Marklee ja MOS. Pääosin suuntaus näkyy kuitenkin suunnitteluestetiikassa yhdysvaltalaisissa arkkitehtuurikouluissa. Tämä kehitys, osana Sveitsin akateemisten arkkitehtuuripiirien poliittista valveutumista, vaikuttaa nyt puolestaan ETH Zürichin arkkitehtuuriopetukseen, professorivalintoihin ja kurssiaiheisiin. Kehitys tulee vaikuttamaan vielä laajemmin sveitsiläiseen arkkitehtuuriin, kun uusi ajattelu siirtyy korkeakoulumaailmasta praktiikkaan. On mielenkiintoista, että sveitsiläisen suunnittelumetodologian arvostuksen kasvaessa maan ulkopuolella sveitsiläiset arkkitehdit näyttävät luovan nahkaansa uudelleen.

Uushistorisististen arkkitehtien pyrkimys irrottaa työnsä talousjärjestelmän pakottamasta uutuuden syklistä näyttäytyy ironisena, mikäli trendi jää irralliseksi eikä muodostu Sveitsin tapaan osaksi rakennusperinnettä. Miroslav Šikin analoginen arkkitehtuuri pohjautui uuden arkkitehtuurin näkemiseen osana menneisyyden jatkumoa. Tämä muodosti johdonmukaista ja aikaa kestävää kaupunkikuvaa omassa kontekstissaan. Olennaista oli ajattelutavan opetus arkkitehtisukupolvesta toiseen, mikä mahdollisti sen iskostumisen sveitsiläisen arkkitehtuurin pysyväksi taustavirtaukseksi.

Sopiikin kysyä, onko jo trendin leviämisessä sveitsiläisen kontekstin ulkopuolelle menetetty jotain oleellista sen lähtökohdista. 

Jo nyt suomalaisessa arkkitehtuuriestetiikassa on nähtävissä elementtejä yllä mainitusta uudenlaisesta postmodernismista, esimerkiksi juuri ratkenneen Arkkitehtuuri- ja designmuseon kilpailun ”Tyrsky”-ehdotuksen aaltomaisissa katoissa. Tuleeko uusi postmodernismi elämään suomalaisen uushistorisismin kanssa rinta rinnan, ja oppiiko arkkitehtikunta yhdistämään klassistisen ja modernistisen suunnittelun omanlaiseksi kokonaisuudekseen, vai korvautuuko laman jalkoihin jäänyt uushistorisistinen kehitys toisella trendillä heti kättelyssä?

Trendisyklit tulevat jatkumaan, mutta merkittävää on se, miten arkkitehtikunta tiedostaa, tarkastelee ja kehittää niitä. Tämä määrittää, virtaako Suomesta uusia arkkitehtuuritrendejä maailmalle, vai jääkö Suomi jatkossakin vain trendien vastaanottajan rooliin. ↙

HENRIK ILVESMÄKI vetää arkkitehti- ja konsulttitoimisto Studio Ilvesmäkeä ja opettaa Aalto-yliopistossa muotoiluajattelua ja brändistrategiaa. Hän on valmistunut arkkitehdiksi Aalto-yliopistosta ja suorittanut kaksi arkkitehtuurin ja muotoiluajattelun maisterintutkintoa Harvardin yliopistossa. Hän opiskeli ETH Zürichissä kolme lukukautta ensimmäisestä maisteritutkinnostaan.

1 Alejandro Zaera-Polo (2016): ”Well Into the 21^st Century — The Architectures of Post-Capitalism?” El Croquis 187.

2 “Analogue Oldnew Architecture”. Hidden Architecture -verkkosivu.

3 Teemu Seppänen. Puhelinhaastattelu 18.9.2025.

4 Leo Lindroos ja Tuuli Kanerva. Puhelinhaastattelu 29.9.2025.

5 ”Promoting Beautiful Federal Civic Architecture”. Valkoisen talon verkkosivut.

Julkaistu lehdessä 5 – 2025 - Uudet visiot