Kyky tuottaa iloa voisi olla yksi kaupunkisuunnittelun onnistumisen mittareista
Kaupungin tarkastelu ilon näkökulmasta paljastaa, miten tärkeää on säilyttää vapaus käyttää tilaa omaehtoisesti, epämuodollisesti ja ilman erityistä tarkoitusta, kirjoittaa Merve Ünlü.
KATUSILLAN ALLA, Helsingin Hermannissa sijaitsevan skeittipuiston laidalla lapset kuvaavat sormiskeittaustemppuja itse kyhäämillään minirampeilla. Koko paikka on skeittikulttuurille uskollisesti muovautunut käyttäjiensä omaehtoisen toiminnan tuloksena ilman muodollista suunnittelua. Ikävä joutomaa on muuttunut aktiiviseksi ja yhteisölliseksi tilaksi, jossa järjestetään myös tanssiharjoituksia, underground-bileitä ja konsertteja. Kun skeittipuiston tulevaisuus oli uhattuna ratikkatyömaan vuoksi, kaupunkilaiset nousivat puolustamaan sen arvoa. Paikka on tänäkin päivänä miellyttävä, epämuodollinen ja mukautuva kaupunkitila, mikä on Helsingissä harvinaista herkkua.
Helsinki on turvallinen ja viihtyisä kaupunki, jossa asukkaiden osallistumista kaupunkisuunnitteluun tuetaan esimerkiksi OmaStadin kaltaisten aloitteiden sekä erilaisten paikkalähtöisten placemaking-projektien ja osallistavan budjetoinnin avulla. Tällaiset demokraattiset käytännöt ovatkin tärkeitä, jotta asukkailla on mahdollisuus osallistua kaupungin päätöksentekoon. Mutta vaikka kaupunkijohtoisilla projekteilla saadaan aikaan osallistavampaa ja toimivampaa kaupunkitilaa, ne saattavat myös tuottaa ympäristöjä, jotka tuntuvat ylisuunnitelluilta tai liian neutraaleilta. Edes tavanomaisella mittapuulla arvioituna ”täydellinen” julkinen tila ei välttämättä saa kaikkien mielikuvitusta kukkimaan eikä herätä kaupunkilaisissa spontaania toimintaa ja iloa. Miltä ilo edellä rakennettu kaupunki sitten voisi näyttää?
Edes ”täydellinen” julkinen tila ei välttämättä saa kaikkien mielikuvitusta kukkimaan eikä herätä kaupunkilaisissa spontaania toimintaa ja iloa.
Ilon kautta
Olen alkanut kutsua riemun, viihtymisen ja yhteenkuuluvuuden hetkiä kaupungissa urbaaniksi iloksi (engl. urban joy). Nämä hetket syntyvät ihmisten, kaupunkitilan ja siihen liittyvän sosiaalisen dynamiikan vuorovaikutuksesta. Ilo on ruumiillinen kokemus, joka kuvastaa ihmisten suhdetta julkisiin tiloihin turvallisuutta ja hyvinvointia laajemmasta kulmasta. Ilo ilmenee usein epämuodollisissa, hylätyissä tai luvatta käyttöön vallatuissa ympäristöissä, joissa ihmiset haluavat viettää aikaa, usein tavoilla, joita ei ole varsinaisesti suunniteltu. Oma suosikkini Helsingin puistoista ei esimerkiksi ole kaikkein siistein eikä huolella suunnitelluin viheralue vaan pieni, jokseenkin laiminlyöty vihreä lämpäre jyrkässä rinteessä kerrostalojen välissä. Se kuitenkin tarjoaa jotain harvinaista: vapauden käyttää tilaa muuten vain.
Suomen Kulttuurirahaston tukemassa taide- ja kaupunkitutkimusprojektissani tarkastellaan urbaanin ilon hetkiä ja pohditaan iloa tuottavan helsinkiläiskaupunginosan suunnittelua. Järjestin julkisen työpajan, jossa osallistujat kartoittivat Helsinkiä omien kokemustensa pohjalta, ja esiin nousi niin moninaisia kuin yhteneviäkin tunnereaktioita kaupunkitiloihin. Moni osallistujista nosti esiin entisen Lapinlahden mielisairaalan, jossa on tätä nykyä erilaista yhteisöllistä kulttuuri- ja vapaa-ajan toimintaa, sekä sen avoimen ja monipuolisen ympäristön. Mainintoja saivat myös keskustakirjasto Oodin olohuonemaisuus ja Töölönlahden hienovaraisesti toteutettu maisemasuunnitelma. Usein ikimuistoisimmat kokemukset eivät kuitenkaan liittyneet tärkeisiin maamerkkeihin vaan pienempiin tilanteisiin: rautatiesillalta avautuvaan näkymään, rantaa pitkin oikaisevaan kävelyreittiin, Pasilassa liikenteen hälyä vaimentaviin lumikasoihin ja ihmisten katseluun Esplanadilla. Tällaiset usein satunnaiset mutta arjen kannalta merkitykselliset hetket paljastavat sen, miten asukkaiden pienetkin teot voisivat muokata myös laajempia kehitysstrategioita.
Oodin kaltaiset suuret kaupunkilähtöiset hankkeet toimivat näkyvinä vetovoimatekijöinä ja kokoavat erilaista toimintaa samaan paikkaan, mutta ilon kokemus voi myös kasvaa paljon pienemmistä teoista, jotka levittäytyvät ympäri kokonaisia kaupunginosia. Jotkut niistä voivat toki syntyä kaupungin aloitteesta, kuten vaikkapa pieni terassi, penkki kävelyreitin varrella tai mukava kadunkulma, joka parantaa arkea huomaamatta. Vähintään yhtä merkittävää on kuitenkin asukaslähtöinen toiminta, joka syntyy ilman muodollista suunnittelua: katutaide, uuteen käyttöön otetut tilat, spontaanisti muodostuvat kokoontumispaikat tai ylipäätään paikat, joissa ihmiset mielellään viettävät aikaa.
Tällaista toimintaa ja paikkoihin muodostuvaa tunnesidettä on nykyisellään usein vaikeaa hahmottaa analyyttisesti, mutta ilmiö tulee näkyväksi urbaanin ilon kautta. Ilon kokemus ei synny yksittäisen ikonisen hankkeen tuloksena, vaan sitä kertyy vähitellen sellaisten pienten tekojen myötä, jotka tukevat kiintymyksen ja vapauden tunteita. Monet pidetyt julkiset tilat ovatkin saaneet alkunsa tällä tavoin kaupunkilaisten aloitteesta, minkä jälkeen kaupunki on alkanut tukea hankkeita. Esimerkiksi Helsingin Sompasauna rakennettiin talkoovoimin ilman virallista lupaa, ja siitä on muodostunut yksi kaupungin rakastetuimmista yhteisöllisistä tiloista. Sen viehätys ei perustu hienoon arkkitehtuuriin vaan avoimuuteen, omaehtoisuuteen ja siihen, että paikka kuuluu kaikille.
Iloa kertyy vähitellen sellaisten pienten tekojen myötä, jotka tukevat kiintymyksen ja vapauden tunteita.
Milloin on viisainta antaa olla?
Ilolähtöisessä suunnittelussa ei siis ole kyse mistään onnellisuusreseptistä tai suunniteltavien ympäristöjen liiallisesta ohjelmoimisesta. Ylisuunnittelu voi pikemminkin rajoittaa omaehtoista toimintaa sanelemalla liian tarkkaan, miten tilaa tulisi käyttää. Esimerkiksi katutaidetta pidettiin ennen yleisesti vandalismina, mutta nykyään se nähdään Helsingissä arvokkaana alakulttuurina. Taiteilijat maalaavat muraaleja tilaustöinä, ja Suvilahden, Pasilan ja Kalasataman kaltaisia alueita mainostetaan katutaidekohteina. Pohjimmiltaan katutaide on aina ollut kontekstisidonnaista itseilmaisua vastauksena sosiaalisiin ja poliittisiin realiteetteihin. Kun sen toteuttaminen rajataan vain tarkoitusta varten varattuihin paikkoihin tai kuratoidun taideohjelman piiriin, vaarana on, että taiteesta katoaa sen luontainen spontaanius ja terä. Haasteena onkin tunnistaa pienimuotoinen toiminta, jonka pohjalta voidaan laatia laajempia strategioita, ja toisaalta oppia erottamaan se toiminnasta, jonka kannattaa antaa olla ja säilyttää omaehtoisuutensa.
Tämä ei tarkoita, että kaikesta suunnittelusta olisi pyrittävä eroon, vaan suunnittelun roolia pitäisi pohtia uudelleen. Laajemmassa mittakaavassa ilosta voisi tulla yksi suunnitteluprosessissa huomioitava ulottuvuus perinteisempien mittareiden rinnalle. Se voisi tuoda kaupunkisuunnittelijoille tuttuihin menetelmiin, kuten kävelykierroksiin, havainnointitutkimuksiin ja osallistavaan kartoitukseen uuden tarkasteltavan kerroksen, jonka avulla voisi löytää paikat, joissa ihmiset jo valmiiksi viihtyvät, improvisoivat ja muodostavat kiintymyssuhteita. Sen sijaan, että epämuodollista toimintaa pidettäisiin häiriötekijänä, kaupunkisuunnittelijat voivat nähdä sen kansalaispalautteena, joka paljastaa, miten ihmiset haluavat käyttää kotikaupunkiaan. Kaupunki voi siten hyödyntää aikaisempia ilohavaintoja omassa suunnittelussaan.
Ihmisten halu pelastaa Lapinlahden sairaalan tai Suvilahden skeittipuiston kaltaiset paikat johtuu niihin muodostuneesta tunnesiteestä eikä siitä, ettei heillä olisi muutakaan paikkaa.
Suvilahden, Sompasaunan ja Lapinlahden kaltaiset paikat osoittavat, että kerrokselliset ja osin epämuodolliset tilat saattavat luoda ihmisille viimeisen päälle hiottuja ympäristöjä vahvempaa osallisuuden tunnetta. Suurin uhka tällaisten kaupunkikulttuurin kannalta ainutkertaisten ja rakastettujen paikkojen olemassaololle on usein voittoa tavoitteleva rakentaminen. Vuonna 2022 kaupungin aikeet myydä Lapinlahden sairaala kiinteistösijoittajalle herättivät helsinkiläisissä voimakasta vastustusta, ja Kalasatamassa sijaitseva, talkoovoimin rakennettu Suvilahti DIY skeittipuisto on määrä purkaa kansalaisten vastustuksesta ja vetoomuksista huolimatta.
Ihmisten halu pelastaa kyseiset paikat johtuu niihin muodostuneesta tunnesiteestä eikä siitä, ettei heillä olisi muutakaan paikkaa. Haasteena ei olekaan vain luoda uusia tiloja, joissa kaupunkilaiset voisivat kokea iloa, vaan tunnistaa ja suojella jo olemassa olevia kaupunkitiloja, myös niitä, jotka ovat epäsiistejä, spontaanisti kyhättyjä tai aliarvostettuja. Ja jos uuden rakentamiselta ei voi välttyä, on pohdittava, miten sinne saadaan luotua mahdollisuuksia ilolle.
Kaupunkitilan herättämä ilo on subjektiivinen ja niin ollen vaikeasti määriteltävä kokemus, mutta sen tunnistaminen ei ole mahdotonta. Se itää pienistä ja usein huomaamattomista teoista, jotka herättävät julkisen tilan eloon. Kun kiinnitämme huomiota kaupunkilaisten epämuodollisiin, henkilökohtaisiin hetkiin, voimme suunnitella parempia kaupunkeja, jotka eivät ole vain toimivia vaan myös innostavia, spontaaneja ja täynnä elämää.
Saatat kiinnostua myös näistä
Mainos
